Jumalten hämärä -runoanimaatiostrippi-sarja ja ajankohtaisohjelma

 Olen aloittanut runoanimaatiostripin ja ajankohtaisohjelman Jumalten hämärä, tosin nimi saattaa vielä vaihtua. Tämän ohjelman tarkoitus on olla muutakin kuin pelkkä telkkariohjelma, se on ohjelma siinä mielessä niinkuin ydinaseohjelma on ohjelma, tai kehonrakennusohjelma on ohjelma.

http://runokuvaprojektiot.tumblr.com/

Jos valolla on koti

Kammoan omenan muumiotautista poskea
perunaruttoa
palovammoja 
kovaäänistä vitsailua, raatoa ja paljasta luuta

tunnetiloja, sekä muilla että itselläni

Puhjenneen lasin reunaa, josta lankeavat

sirpaleet tuhansille jaloille jäätiköiden

sularajat pakenevat

silmille, mutta en hahmota niitä noin

kohtiheitettyinä korkeuseroina

Olisitpa nähnyt kuinka koneet kiihtyivät

Olisitpa nähnyt kuinka unohdimme ne päälle

kuin valaistut lasitornit pimeään

Olisitpa nähnyt ajan

mielettömän spektaakkelin

ja sen hevosvoimien rodeon

Toinen käsi vangitsee toisen rukoukseen, toinen toisen

eikä kumpikaan aloittanut

Huulet mutisevat mitä kieli sanelee, Saatana on läsnä rukouksessa, on

paljon tekoja, jotka toistat, vaikka ne voisi tehdä uudestaan

 

Mitä teen ulkona kivestä, kasvustosta, ilmasta? 

(kallionkohta, kun ympärillä on rakennettu täyteen)

Miksei varjoni paino jo vedä minua jaloiltani? 
(väsynyt, kukkivahampainen hevosenpää)

Mitä hyötyä on avaruudesta, jos en osaa kellua? 
(sokealla silmällä pudotetaan painoa mutta lentämisen olisi tarkoitus alkaa itsestään)

 

Mielenliikkeistä, jotka hahmottaa kallonsa ympärillä
ei ole suojaksi iskuilta
Ennemmin ne liittyvät ihmisiin ja olentoihin

Ja siihen mikä syö lihasi ikuisuuden latvoissa ja sylkee henkenä ulos

Jos valolla on koti, meidät on heitetty ulos sieltä, valon tieltä

Meidän varjomme kasvavat

illoissa ja valoissa

Se mätä, mitä mielissämme, ei ole varjoa

Kuun vaskitsa on sairas jos taikausko sallii

Unen kitara soi minkä mielikuvitus sallii (en ole ikinä nähnyt kitaraa unessa)

Helpointa on säikyttää linnut puusta, vaikeinta kohdata

kärsimys toisen kasvoilla

Herättyäni katsoin

vehnän epäonnistuvan

pelloilla

Ei pelkästään sydän lennä harhaan

Ei pelkästään auringolla ole oikeus

kävellä ylitsesi

Ei vihelletä kauhua poikki

Ei myrkytetä myrkynkeittäjää

Kuka muisti katsoa viestintuojan suuhun?

On aivan normaalia, ettet

tunne kehosi osia omiksesi

Männyissä tuulee

Etkä, luonnos, tule koskaan tehdyksi

Haalistun kuin kasviperäinen maali

lentävän hollannin kankailla

Olen viljapeltoa
yhtä paljon

kuin sade merkintöjä ikkunassa

Ei minusta ole suunnistajaksi

Kuona ja sydän

Sateenvarjojen ripset

Olet viimeinen ripaus

Olet nainen kuin puu niin vieras ja onton lumoava

Sinusta ovat lähtöisin pystyt naulakot, joihin

takit riisutaan

Ajatusteni matka, mutta milloin

eläimet tulivat näköpiiriin?

Mitä merkitsee haluta? Kenen lihaa siinä syödään?

Tulee vielä päivä kun kaikki

löytävät takaoven ja pakenevat

elämäänsä

Epäilemättä myötätunnosta on tuleva elämänmittainen ongelma

Klovni, joka juoksee teeveenhäiriötä pitkin ja katoaa pimeään valojen kadotessa, nauraa varjoissamme myötätunnon typeryyttä, kuin jokin esi-isä, joka pakottaa ongelle ennen aamua, täsmälleen samaan aikaan, kun taluttaessa sokeita tulemme sokeiksi itse. Valon jälleen häivähtäessä esiin eläytyvien luomiemme välistä olemme heti, että palavat pensaat ja pilaamme itseltämme senkin ilon 

 

Välimatka

Armo on välimatka rakkaudesta ja vihasta.

Sanitario maailman reunalla (Matkaoppaan monologi)

Niin kauan meni

    ennenkuin tänään otit askelen matkataksesi

         Niin monesta suusta karkasi koko

                      hengityksen vyyhti

               Niin moni esine katosi aikaan

Tämä kiertomatka kestää vuorokauden kerrallaan

    eikä pysähdy, matkalla voi ostaa muistoja

                   – Kulkuneuvojen joustavat varjot

              jollain varjoa kiinteämällä ja ohimenevällä

                    kuin katu, joka on kuitenkin tarpeeksi

                    käymään todellisuudesta, kun todellisuus

                    on mitä on

                    ja luonnollisuuteen tarvitsee lisämaksun

Niin monta tuntematonta vuoristoa ja merta

lentokoneiden ikkunoista

                   Loputon renkaiden pyörintä

                     kaukana maanpinnasta

            siltojen trapetseilla ja tuomitsevien saturnusten uumilla

Vasemmalla voitte nähdä tyypillisen kansanomaisen talon

tyypillisine asukkeineen, tyypillisessä aamussa, jossa

ihmiset etsivät omaisuuttaan raunioilta

       Yllä katot luhistuvat ja kaikessa on

        lian, tomuun upottavien vuosien

        haju, viemärit löyhähtelevät aika ajoin

               auringon lämmittämällä alasimella

               jota jotkut kutsuvat kodikseen

Niin monta läpinäkyvää ihmistä

aseman lasioviin heijastuneina kuin aaveet

eikä voi varmuudella sanoa, ketkä heijastuvat

ketkä ovat lasioven takana, kuka on ihminen

kuka aave, oliko tarjoilija jolle

aamulla hymyilin todellinen vai näinkö

hänestä pelkän valheen, oli aamu

                Mieli ajaa nukahtaessa vossikalla tunneliin

                Unen hevonen hirnuu kuin elokuvissa

     Herätessä mieli putkahtaa taas tunnelista

     häikäisevään päivänvaloon

eikä hetkeen saa kohdennettua katsettaan

kun se jo valuu sanat samenevat pitkin nilkkoja

               Olen johdattava teidät nimettömyyteen ja vapauteen kuin pilvet

               Euroopan alisiin viinikellareihin, joissa asuu vapautemme häntäänsä pureva djinni

               ja kirroosin enkeli nauraa tynnyrien saatossa

              Olen heikko näiden satojen tuhansien litrojen painossa

              olen kuin muurahaiskuningatar, joka ei muni, mutta ei

              tee muutakaan

                          Väsyn katsoessani teidän kanssanne Tejo-jokea, katseeni

                hädintuskin jaksaa vastarannalle ja hukkuu matkalla

                kuin runoilijalla aikanaan, joka väsyi samaan jokeen

                ja sen leveyteen, lukuisin tavoin ja lukuisissa hahmoissa

                                   – Olen heikko, en erota aksentteja

                            toisistaan, en laulajan riemua hänen kivustaan

                         Portaikot jatkuvat vaikka avaruuteen, mutta jalkani

       eivät jaksa, olen heikko

Avaruuden rinnalla en ole pelkästään heikko

vaan voimaton

        avaruus voisi

        räjäyttää katedraaliset loputtomia

        unelmoivat aivoni kuin lamppuöljyn

        ja puhaltaa sammuksiin kuin ilta kiiltävän hetken

          ennen auringon laskemista

                          Avaruus kuin äänetön pallomeri

                          kuin tyhjä bingohalli, jossa kuitenkin

                          arvotaan näennäisen sattumanvaraisia numeroita

                  mutta Jumala ei huudakaan ”Bingo!” vaan on

                       tallova väkijoukko, helisevä kulkunen, kalkittu hauta

         Vasemmalla voitte nähdä nimettömät rauniot

         joissa toivo vielä tarrautuu hädissään varpaankyntensä

         kuunsirppiin, jonka hetkeä aiemmin leikkasi irti

Niin monta lähtöä, joissa

häntä jää oven väliin, asunto tyhjyyden

ja valaistusolosuhteiden armoille, auringon

kuun ja katulamppujen aikatauluissa

    Niin monta askelta

            Niin monta tuntematonta kasvoa

            joista jokainen on oletettava

            yhdeksi kokemukseksi kaikkeudesta

            nopeasti ohitettavassa värien, hajujen ja muotojen

            rappeutuneiden karmien ja epäonnisten sähköjohtojen

            asuurien merien, täyteen rakennettujen asuinalueiden, erämaiden kaaoksessa

Niin monta nähtävyyttä, jotka sulautuvat

samaksi odotuksen ja kuoleman sfinksiksi

                Niin monta kävelevää varjoa porttikongeissa

     ja kaikuvissa rapuissa

                       Niin monta suullista tuhkaa

                       tahrimassa valkeita liinoja

                       ja harmaita rakkuloita

                       keuhkojen huokailevassa pimeässä

                       Niin monta pettymystä

                       jotka työntää syrjään

                       kuin tyhjät kuoret jollain pöydällä

                       huojumassa epätasaisin jaloin

                       olemattoman rajalla

                       tai jossain muussa kadunraossa, johon

                       katoava valo ei enää palaa maailmaan

Mutta minä olen heinäkuu

minä olen matkaopas, enkä salli kosmoksen tuhoutua tähän

                suuret sanat ovat halkaisseet suuni

                enkä enää välitä jos olen pelkkä suomu keitossa

                minä olen heinäkuu, matkaopas, haljennut suu tai jakaantuva ameeba

                ja johdan teitä kohti vapautta

                kuin sanitariota maailman laidalla

                johdan teitä kuin silmälasien paino nenällä

                johdan teitä kuin kuva sementtisestä leivästä unessa

                johdan teitä oman tajuntani teitä, sillä yksinpuhuja

                joutuu kuvittelemaan kaikkien muiden ajatukset, väännän teille

kipeän tajuntani rautalangasta kuvaa, johdan teitä kohti vapautta, vapautumista

kuin Mooses

kuin metropolin sydämessä huutava automaton

      vapaus hunajaa

      lihallasi

      sykkivät suonien purot

suuret sanat ovat halkaisseet suuni kuin meren

        kalterit tulevat sulamaan auringossa

    mehiläiskennoiksi ja haihtumaan lopulta

kokonaan, johdatan teitä kohti

          vapautta, joka on kuin sementtinen leipä unessa

          ouijalaudalla pyörivä kolikko, rulettipöydän

          pyörivä moolokinkita

ja me itse olemme hämähäkkilapsen

roikkuva kärpäsmobile

holvin katossa

Ghazal 299 - Hafiz

Kun juot viiniä, anna läikkyä tippa tai pari
Synti joka johtaa toiseen, tee rohkeasti

Älä huoli, juo kitaran musiikille, ei
kohtalokaan huoli, kun on sen aika tappaa

Sinun vuoksesi, kaunis viinipuu, rakkaani
viimeisenä päivänä nielen katkeran pillerin

Suuntasi sitten taivaaseen tai helvettiin, oli enkeli tai mies,
itsensäkieltäminen, minkä tahansa halun laulussa, on sairasta

Kaikkeuden luoja suunnitteli, ettei tieltä hautaan

voi poiketa, paitsi pysähtymällä

Köynnöksen tytär kirvoittaa mieltä jumaluudella
koristakoon siis köynnös jokaista kukkulaa ja laaksoa

Kohti tavernaa meni nyt Hafiz, sydän jännityksestä pakahtuen
Kuin tuuli, rukoukset sen kammioita pyyhkikööt

-mukaelma

 http://hafizonlove.com/divan/06/299.htm

Läheltäpiti-tilanne & meditaatioita

 

 

Läheltäpiti-tilanne

I

Se oli omena

kun putosi kesken
pimeyteen heitetyn hiljaisuuden
märkä ruohikko, kun kahisi

Se oli siemen
joka iti, huuto joka
ei jäänyt kesken, se oli
niin kokonainen elämänkierto kuin mahdollista

Ja se oli matkalainen, joka
kaikesta huolimatta jatkoi matkaansa

se oli
aina yksin
ja ikuisesti yhdessä
kuin pop-laulussa

Se paini enemmän
oletusten kuin ihmisraajojen kanssa
sen sisäinen yhtälö piirsi
taululle loputtomia spiraaleja
sen sanat painuivat
vaikka kuuroille korville

Sen siivet haisivat hieltä

II

Se paini puhjenneiden
renkaiden, kuolevaisten
ruumiiden, muistojen
kuivien heinäpaalujen kanssa

pimeällä ajotiellä, teollisten taivaiden alla
kun tankeissa paloivat eurot, ruplat ja dollarit

Ja niin maailma pyöri
maailma pyöri ilman vastausta

pyöri kuin
pesukoneen rumpu

yöllä pesulan aukioloajan jälkeen
likaisine salaisuuksineen

III

Nyt hän ajaa
pitkin pimeätä tietä
ja menettäessään hetkeksi ajokin hallinnan

huomaa olevansa

samaa matojen, luiden, piharatamoiden, lumen
unien, revittyjen kukkien, siirrettyjen maksojen

haavojen ja ompeleiden, naurujen ja mahdottomuuksien
naarmujensa, paloöljyn ja sammalen
kasvien ja ihmisten katoavien juurien kanssa

hän ymmärtää menettäessään hetkeksi
hallinnan

olevansa yhtä itse ilmakehän
armottoman painovoiman, asfaltin kuhmujen

liikenteen, sen järjestyksen

kanssa, yhtä tähtien kitsaan

valon kanssa, eivätkä valovuodet
niiden ja hänen välillään

merkitse kuoleman hetkellä mitään

Ei mikään hänen sisällään ole enää mahtumatta mihinkään

Ei mikään välimatka ole koskettamatta häntä

Ei mikään kuollut ja elävä, ei mikään mitä ei voisi koskea

Maailma pyörii likaisine ruumiineen
ja tuo jota luulin itsekseni tärisee etupenkillä kuolemattomana

katsoen vakautuvaa tietä
(En ole kuollut

en ennätä kuin helpottua)

Ja jokin minussa seuraa itseäni näin, kuin pimein lyhdyin, huomaten
kaiken, tuntematta ketään

etuvalojen kiilojen pudotessa
arvoituksenpimeälle tielle

Pedonsilmät

Vesipisarat pimeässä     voivat näyttää pedonsilmiltä
    Ihminen voi äristä ja tömistellä
                      aikansa kuistilla
                 Mutta eivät ne edes värähdä

Ennustuksia vuodelle 2011

I

Olemassaolemattomat asiat tulevat piirittämään meitä, aamunkoitossa, hierarkioiden tiukentuessa.

Lehahtelevaa yhteisöllisyyttä. Arkista yksinäisyyttä.

Katse on seinä, johon kuolemankello iskee päätään. Jumi. Kuin hajoava lato illalla kun aurinko on puhki se jokin poissa. Sarastus pukeutuu käärinliinoihin. Toiveajatuksia, toivomuksia.

Varmuutta elämän perusteista, horoskooppien kaltaista varmuutta, elämän perusteista joista ei tiedetä mitään.

Hitaat kuin muurahaiset. Hitaat muuttamaan mitään, kun aika menee kuhistessa.

Eläimiä ja elämiä...

Elämiä, joilla on ohjat, renkaat ja turvavyöt.

Eläimiä, jotka kulkevat taakse ja sivuun ja eteen, mutta eivät itseensä.

Syöpä leviää kuin juolavehnä tai sähköverkko yli maailman. Pelkoa annostellaan kuin lääkkeitä sellaiselle, joka ei niitä tarvitse.

Tahtoisin katsoa tuota kaikkea kuin tikapuilta. Tahtoisin elää hilpeänä tämän maailman auringon alla.

Tahtoisin muistaa sävelmän, joka sitoi yhteen mieleni ja oksat.

Tahtoisin aikaa ajatella, mutta pelkistä viisareista ei rakenneta kelloa ja lasisilmät sulkeutuvat itsekseen unettomien saduissa.

II

Ihmiset tulevat viettämään vapaa-aikaansa mitä moninaisemmin tavoin. Monet pyrkivät turhamaisuutensa yksinäisillä areenoilla. Monet jonottavat. Kaikessa, aivan kaikessa, on läpijuoksemisen maku. Mitään ei sanota tosissaan ja kaiken suhteen ollaan huumorintajuttomia, joka ilta yritetään nauraa.

On vielä onnellisia poukamia, missä olemattomat hartiat voivat saada osakseen lämpimän valon läikähdyksen tai lohdullisen läimäyksen olalle, mutta seuraavana päivänä... Niin?

Tikittäviä fosforimatoja suljetuilla luomilla, syvällä kehon keskellä, hartiat vavahtavat valveentakaisessa unessa.

Ikkunasta, vuonna 2011, olen näkevä risteyksen keltaisen välkkyvän silmän liikenteen tauottua öisin, ja tiedän, jos kuuntelisin sen alla, voisin kuulla sen koneellisen naksahtelun, aistia vapauden villin pelon.

Lentäviä äänimattoja, kutistettuja päitä ja kehoja. Taivas ei sada mannaa. Asfaltti on maailmankatsomus. Sikiö herättää tunteita äidissään. Sen on oltava sisällä ollakseen elossa ja kaikki syntyvä on oleva heitteillä valtaväylien lomassa.

Auringosta on tullut poliisi. Ilmasta on tullut hyppypatja, jolla pelastetaan palavasta rakennuksesta hyppäävä. Maasta on tullut este. Kuka muistaa vielä puhtaan, vivahteikkaan veden? Kuinka monelle elävä tuli tuo lohdun iltaisin?

Vaikeaa hengitystä

mustia koskettimia kuin porraskäytäviä

pitkin sisätilojen nokturneja, kaikuvia soluja joita eletään,

lehtiluukut kolahtelevat, jakajalla pitkä matka

verhojen jalat laahavat ikkunalautaa Surullista! olemme vapaita,

vapaita uskalluksen verran

Vapaampia kuin voimme ollakaan

III

Katso missä kuljet, teitä kävelee murtunut ihminen. Millä penkillä hän on istunut, sinne on jäänyt hänen selkänsä varjo

Voit tehdä hyvin vähän hänen vuokseen, voisit

ripottaa hänen tielleen ruusun terälehtiä. Jos sinulla olisi ruusu, sinulla ei ole.

Jos sinulla olisi ruusu, olisit onnellinen, etkä huomaisi häntä. Voit tehdä

hänen vuokseen hyvin vähän. Mutta älä ainakaan hyvänen aika häiritse tai lyö

Hänelle ei ole nyt ajatuksen lepoa, mutta hän kävelee ja se on hyvä. Jos hänelle vuodatatkin kyynelen, hänellä on jo omat. Vuodata vaan

Kuun lohikäärme, mutta se on mykkä kuva, eikä huuda

jokin on maalannut sen äkkisyvin kraaterein, jokin on takonut sen meteoriitein

Sillankaiteen pisarassa pintajännite haluaa lentää kuuhun

Katso näitä teitä kävelee murtunut ihminen

Hyvä että kävelee, katso kun haukkoo ilmaa, yrittää juoda armoa,

hän tietää kukaan ei laske hänen surujaan ja siitä tulee pisara karvasta lohtua

Hän ei ehkä ehdi vastata säikähdykseltään

mutta on jälkeenpäin kiitollinen, jos toivotat hyvää iltaa

IV

En ole kertonut teille

lapsista, jotka leikkivät pihalla,

yksi itkee kun tajuaa tappaneensa leppäkertun

En ole kertonut hyviä uutisia,

sillä uutiset joita meille kerrotaan

ovat yleensä huonoja

päivät katoavat kuin vaunut tunneliin

päivät matavat, päivät putoavat käsistä

päivät anelevat lyövät kasvoille

villit päivät, päivät vailla vapautumista, päivät öiden nokassa

kalenterien ristikoissa ja nousevissa auringoissa

--


(Ote julkaisemattomasta kokoelmakäsikirjoituksesta)

Eskapismi jää kesken täällä

Minä haluaisin elää tässä maailmassa kaikkien niiden eläinten ja kasvien kanssa, jotka ihmiskunta on jo tuhonnut, pienistä sittiäisistä valtaviin valaisiin. Minä haluaisin että me lennettäisiin lihaksin ja siivin, eikä suihkumoottorein. Minä tahtoisin, että kaksintaisteluinstituutio palautettaisiin, niin voisi lyödä kokoomuslaisia miekalla päähän. Minä haluaisin, että ihmiset ei pelkästään pysähtyisi useammin, vaan että meidän yllä ei olisi sitä tylsyyttä mikä tekee pysähtymisestä vaikeata, että pysähtyminen olisi lähtöasetelma, eikä mitään lähtölaukausta tulisi joka helvetin päivä. Minulla on tällaisia eskapistisia unelmia, jotka jäävät kesken täällä, enkä tiedä välillä miten suhtautua. Mihinkään.

"Luonto sopeutuu ja ihmiskunta tuhoaa vain itsensä löpö löö" puhutaan. Tiedän etten ole toki positiivinen huomauttaessani, että olemme aiheuttaneet suurimman sukupuuttoaallon maailmanhistoriassa, on itsekästä ajatella, että tuhoaisimme vain itsemme. Mutta positiivista on mielestäni katsoa totuutta. En löytänyt lukuja sille, miten monta lajia olemme tuhonneet, se menee vuosivauhdilla ja varmaan tuhansissa.

Koko tämä faustilainen fiilis, kuin olisi purkanut eläimen osiin nähdäkseen mitä se pitää sisällään, mutta se on kuollut. Kuollut luonto.

Mitä yritän kai viestiä tässä on se, että yritän keksiä jotain merkityksellistä kirjoitettavaa, kokoajan, mutta että viimeaikojen jutut ovat olleet elegisiä... Mutta haluaisin jotenkin tosi merkityksellisesti Riston laulunsanoja mukaillen sanoa ihmisille, joille kirjoitan, että hei pupu tupunat, teidän ei tartte olla musta yhtään huolissaan, sillä ponnistan kohti onnea. Totuuksien kohtaaminen on positiivista. Mutta eskapismi sen pohjalta jää pahasti kesken. Vaikka luonnollisimmalta tuntuisi paeta. Vähän semmoinenkin olo on, että meiltä jää meidän paras potentiaali ja tietoisuus käyttämättä, koska meidän historia on vanhempi kuin me ja me olemme tosi estoisia tulkinnaltamme. Ei epilepsia pelastanut Ranskaa, vaan se miten Jeanne d'Arc suhtautui näkyihinsä. Me olemme älyllistäneet unelmatodellisuuden. On vain unelmatehtaita...

Ongelma tällaisessa puheessa on, että se on älyllistä kun sen pitäisi olla tunteellista, tunteellista kuin pitäisi käyttää älyä, ja oikeastaan tunne- ja aistipohjaa noin isoihin juttuihin ei ole. Ei tässä voi kohta muuta kuin laulaa.

https://soundcloud.com/weltenburger-kloster-barock-dunkel/tie-helvettiin-chrisrea

Uusin animaationi Kaiverrus

  Annan ensi-illan uusimmalle runoanimaatiolleni Kaiverrus, olkaa hyvä (toimii kuvan yläpuolisesta linkistä): 

https://vimeo.com/103735572

 

Meteoriitti

Huomenna runoanimaatio-keikka Lahdessa:
http://www.runomaraton.com/tapahtumakalenteri/runomaraton-runovideofestivaali/

Tule ja ihmety!

Teen ikäänkuin viimeisiä säätöjä, joita on paljon. Voisin verrata tätä koottavissa olevaan robottiin, tätä joka kerralle hiukan erilaisen, hiukan uudistuneen setin valmistamista. Nyt on vain osia, raajoja ja johtoja siitä esityksestä joka sitten yhteenliitettynä kävelee aivan automaattisesti. Mutta vielä paljon töitä. Haluaisin olla meteoriitti, enkä esiintyvä taiteilija. Kuljen sillä tavalla ympäri taloakin, kuin meteori kosmoksen huoneissa.