4.1.16

Jos valolla on koti






Kammoan omenan muumiotautista poskea
perunaruttoa

palovammoja 
kovaäänistä vitsailua, raatoa ja paljasta luuta



tunnetiloja, sekä muilla että itselläni



Puhjenneen lasin reunaa, josta lankeavat

sirpaleet tuhansille jaloille jäätiköiden

sularajat pakenevat

silmille, mutta en hahmota niitä noin

kohtiheitettyinä korkeuseroina



Olisitpa nähnyt kuinka koneet kiihtyivät

Olisitpa nähnyt kuinka unohdimme ne päälle

kuin valaistut lasitornit pimeään

Olisitpa nähnyt ajan

mielettömän spektaakkelin

ja sen hevosvoimien rodeon


Toinen käsi vangitsee toisen rukoukseen, toinen toisen

eikä kumpikaan aloittanut

Huulet mutisevat mitä kieli sanelee, Saatana on läsnä rukouksessa, on

paljon tekoja, jotka toistat, vaikka ne voisi tehdä uudestaan





 

Mitä teen ulkona kivestä, kasvustosta, ilmasta? 

(kallionkohta, kun ympärillä on rakennettu täyteen)


Miksei varjoni paino jo vedä minua jaloiltani? 
(väsynyt, kukkivahampainen hevosenpää)


Mitä hyötyä on avaruudesta, jos en osaa kellua? 
(sokealla silmällä pudotetaan painoa mutta lentämisen olisi tarkoitus alkaa itsestään)





 
Mielenliikkeistä, jotka hahmottaa kallonsa ympärillä
ei ole suojaksi iskuilta
Ennemmin ne liittyvät ihmisiin ja olentoihin

Ja siihen mikä syö lihasi ikuisuuden latvoissa ja sylkee henkenä ulos



Jos valolla on koti, meidät on heitetty ulos sieltä, valon tieltä

Meidän varjomme kasvavat

illoissa ja valoissa

Se mätä, mitä mielissämme, ei ole varjoa

Kuun vaskitsa on sairas jos taikausko sallii

Unen kitara soi minkä mielikuvitus sallii (en ole ikinä nähnyt kitaraa unessa)

Helpointa on säikyttää linnut puusta, vaikeinta kohdata

kärsimys toisen kasvoilla









Herättyäni katsoin

vehnän epäonnistuvan

pelloilla

Ei pelkästään sydän lennä harhaan

Ei pelkästään auringolla ole oikeus

kävellä ylitsesi

Ei vihelletä kauhua poikki

Ei myrkytetä myrkynkeittäjää

Kuka muisti katsoa viestintuojan suuhun?

On aivan normaalia, ettet

tunne kehosi osia omiksesi

Männyissä tuulee

Etkä, luonnos, tule koskaan tehdyksi



Haalistun kuin kasviperäinen maali

lentävän hollannin kankailla

Olen viljapeltoa
yhtä paljon

kuin sade merkintöjä ikkunassa

Ei minusta ole suunnistajaksi



Kuona ja sydän

Sateenvarjojen ripset








Olet viimeinen ripaus

Olet nainen kuin puu niin vieras ja onton lumoava

Sinusta ovat lähtöisin pystyt naulakot, joihin

takit riisutaan



Ajatusteni matka, mutta milloin

eläimet tulivat näköpiiriin?

Mitä merkitsee haluta? Kenen lihaa siinä syödään?

Tulee vielä päivä kun kaikki

löytävät takaoven ja pakenevat

elämäänsä




Epäilemättä myötätunnosta on tuleva elämänmittainen ongelma



Klovni, joka juoksee teeveenhäiriötä pitkin ja katoaa pimeään valojen kadotessa, nauraa varjoissamme myötätunnon typeryyttä, kuin jokin esi-isä, joka pakottaa ongelle ennen aamua, täsmälleen samaan aikaan, kun taluttaessa sokeita tulemme sokeiksi itse. Valon jälleen häivähtäessä esiin eläytyvien luomiemme välistä olemme heti, että palavat pensaat ja pilaamme itseltämme senkin ilon 

 


Ei kommentteja: