Eskapismi jää kesken täällä

Minä haluaisin elää tässä maailmassa kaikkien niiden eläinten ja kasvien kanssa, jotka ihmiskunta on jo tuhonnut, pienistä sittiäisistä valtaviin valaisiin. Minä haluaisin että me lennettäisiin lihaksin ja siivin, eikä suihkumoottorein. Minä tahtoisin, että kaksintaisteluinstituutio palautettaisiin, niin voisi lyödä kokoomuslaisia miekalla päähän. Minä haluaisin, että ihmiset ei pelkästään pysähtyisi useammin, vaan että meidän yllä ei olisi sitä tylsyyttä mikä tekee pysähtymisestä vaikeata, että pysähtyminen olisi lähtöasetelma, eikä mitään lähtölaukausta tulisi joka helvetin päivä. Minulla on tällaisia eskapistisia unelmia, jotka jäävät kesken täällä, enkä tiedä välillä miten suhtautua. Mihinkään.

"Luonto sopeutuu ja ihmiskunta tuhoaa vain itsensä löpö löö" puhutaan. Tiedän etten ole toki positiivinen huomauttaessani, että olemme aiheuttaneet suurimman sukupuuttoaallon maailmanhistoriassa, on itsekästä ajatella, että tuhoaisimme vain itsemme. Mutta positiivista on mielestäni katsoa totuutta. En löytänyt lukuja sille, miten monta lajia olemme tuhonneet, se menee vuosivauhdilla ja varmaan tuhansissa.

Koko tämä faustilainen fiilis, kuin olisi purkanut eläimen osiin nähdäkseen mitä se pitää sisällään, mutta se on kuollut. Kuollut luonto.

Mitä yritän kai viestiä tässä on se, että yritän keksiä jotain merkityksellistä kirjoitettavaa, kokoajan, mutta että viimeaikojen jutut ovat olleet elegisiä... Mutta haluaisin jotenkin tosi merkityksellisesti Riston laulunsanoja mukaillen sanoa ihmisille, joille kirjoitan, että hei pupu tupunat, teidän ei tartte olla musta yhtään huolissaan, sillä ponnistan kohti onnea. Totuuksien kohtaaminen on positiivista. Mutta eskapismi sen pohjalta jää pahasti kesken. Vaikka luonnollisimmalta tuntuisi paeta. Vähän semmoinenkin olo on, että meiltä jää meidän paras potentiaali ja tietoisuus käyttämättä, koska meidän historia on vanhempi kuin me ja me olemme tosi estoisia tulkinnaltamme. Ei epilepsia pelastanut Ranskaa, vaan se miten Jeanne d'Arc suhtautui näkyihinsä. Me olemme älyllistäneet unelmatodellisuuden. On vain unelmatehtaita...

Ongelma tällaisessa puheessa on, että se on älyllistä kun sen pitäisi olla tunteellista, tunteellista kuin pitäisi käyttää älyä, ja oikeastaan tunne- ja aistipohjaa noin isoihin juttuihin ei ole. Ei tässä voi kohta muuta kuin laulaa.

https://soundcloud.com/weltenburger-kloster-barock-dunkel/tie-helvettiin-chrisrea